tänäänkin tunteet ovat menneet melkoista vuoristorataa..
Innokkuutta, pelokkuutta, päättäväisyyttä ja melkein periksiantamista.
Se mikä ennen tuntui kivalta, tuntuu nyt parin viikon pakollisen tauon jälkeen äärimmäisen hankalalata.
Salilla käymiseen ei tunnu riittävän yhtäkkiä enää mitenkään intoa, menen sinne kyllä mutta tuntuu että haluan äkkiä pois.
Mulla on tosin aina kiire kotiin, turvalliseen paikkaan, tuttujen seinien sisälle.

Mitäpä mä oon muutakaa elämässäni tehnyt kun asunut neljän seinän sisällä ja istunut koneen ääressä.
Liikkeelle lähtö on aina hankalin, mutta haaveissa siintää parempi kunto ja vielä parempi lihaskunto.
Alku on hankalaa, mutta kehitystä on tapahtunut, käsien osalta lähinnä turhauttaa ja pitääkin tehdä kotona hieman extraa..
Tiedän ettei saisi, mutta en vaan malta olla paikoillani, osaan sen kyllä, mutta en halua päästää itseäni repsahtamaan.. siitä on vaikea päästä jatkamaan.

TUntuu oudolta, ensimmäistä kertaa varmaankin 15 vuoteen mulla ei ole yhtäkään mustaa vaatetta päällä, tuttu maastokuvio kylläkin, mutta musta-valko-harmaana.
Vaari sanoi mulle joskus kun olin 10 vuotias, että pukeutuisit muuhunkin kun mustaan.
No kaippa se on alkanut sitten ihan lapsuudesta tämä miun synkistely.
Ehkä tämäkin on hyvä alku uudelle :)

Töissä sain kiitosta ystävällisyydestä ja kohteliaista tavoistani sekä hyvästä työnjäljestä.
mie olin ihan ihmeissäni, perus kohteliaisuuden pitäisi kaikkien osata, mutta nähtävästi edeltäjilläni ei ole ollut edes
perusasiat hanskassa.
Töitä oon tehnyt aikalailla löysällä munalla, mutta silti ihmiset ovat tykänneet, aina parempi mulle.. :D

Eilen ja tänään sain hyviä tilaisuuksia testata p'äättäväisyyttäni ja opetella laskemaan kymmeneen.
Onnistuin aivan mallikaasti enkä polttanut päreitäni tilanteissa missä normaalisti olisi tullut liuta kirosanoja.
Ehkä jääräpäisyyden voikin kääntää osittain voitoksi ja avuksi sille etten enää räjähtäisi käsiin pienimmistäkin.
Kun saisi liikkumiseen motivaation vielä takaisin. No nyt huomenna on pakko pittää tauko ja tehdä vaikka kotona jotaki, vaikka tiijän että tekeminen on aika epätodennäköistä... mut yritetään!
Viikonloppuna pikaisesti töissä ja sitten on aikaa saleilla. :)

Tajusin että huomenna on oikeasti pakko tehdä jotakin, menen koiran kanssa koirapuistoon tapaamaan narttuni koirakavereita. Lenkkiä ei siis tule, eikä kyl tullu tänäänlään, koira on vielä nuori eikä sitä voi määrättömästi lenkitellä.
HÖH!
No, onneksi on käsipainoja, jumppanauhoja sekä pallo.
Eiköhän niillä saa jonkinlaisen treenin aikaan.
Sulkeudun makuuhuoneeseen jumppaamaan, pois isännän katseelta :D

 

juu, jos vielä jaksaisi lähteä kaveria moikkaamaan ja hörppäämään teetä, kahvia en suostu enää juomaan, uni ei tule sitten yöllä millään ja aamulla kello soi puoli 5.. -.- eeiihh!!
Minä maailmasta aamu-unisin ihminen.. no, äkkiä siihen rytmiin pääsee vaikka aamulla ei kenenkään kannata olla jalkeilla samaan aikaan.. olen aina pahantuulinen.. siitä poispääsemiseen on pitkä matka, alussahan tässä vielä ollaan.

Mietin muuten..
Vanhempani odottavat lapsenlapsia ja minä en ole koskaan ajatellut lisääntyä.
Mietin päivällä onko ihmiset ohjelmoitu ajattelemaan tietyllä tavalla?
"meidän on pakko mennä naimisiin ja hankkia farmariauto sekä lapsia"
"on pakko kuulua kirkkoon"
ja mitä näitä nyt on..
Minä en vanhempieni riemuksi meinaa mennä naimisiin, en hankkia lapsia enkä kuulu kirkkoonkaan.
Omistan useita tautointeja ja lävistyksiä.
Kaikkea sitä mitä vanhempani inhoavat, mutta niiden vaan on pakko ollut hyväksyä se ettei heidän tytär ole "normaali".

Mitä sitten tapahtuu kun joku ihminen ajatteleekin poikkeavasti ja mielestäni omilla aivoillaan?
Hän saa osakseen paheksuntaa tietenkin, vaikkapa kuuma tabu, vapaaehtoisesti lapseton.
Vähän kuin alkaisin syyllistämään ihmistä kenellä ei ole vaikkapa ajokorttia, yksityisautoilijoiden vihaajina, sillä itsestäänselvää on että kaikki hankkii auton ja ajokortin!!
Nyt pitänee lähteä kaffeelle, lissää vuodatusta myöhemmin!