Todellakin..
Tiedän olevani hankala ihminen, olen itsepäinen, periksiantamaton ja jos päätän että taivas on punainen, se myös on sitä.
Vedän viinaa jokaiseen mielialaan, saan kännissä ihme hepuleita, soitan suutani avokille ja selvinpäin kadun.
Selitän sellaisia asioita joita en villeimmissä kuvitelmissanikaan sanoisi selvinpäin, en kehtaisi enkä haluaisi.
Selvinpäin häpeä, tämäkin blogi sai alkunsa taas jälleen kerran mönkään menneestä juomisreissusta.
Mietin joka kerta, "hävettää.." "miten ihmeessä jouduin tälläiseen tilanteeseen" "miksi?" "miten taas kerran onnistuin?"
Ahdistaa ja pelottaa, monta päivää, on hirvittävä morkkis... Kerron vanhemmilleni asioita joita niiden ei edes kuuluisi tietää.
Pilaan lyhyesti koko elämäni viinan takia.
Pitkään olin jo kuivilla ja sitten se taas, jotenkin hivuttautumalla alkoi, syynä siihen voi olla tyhmyys, läheisten poismeno, suru ja ahdistus.
Kännäämisen jälkeen surettaa ja ahdistaa kuitenkin kahta kauheammin.

Avopuolisoni varmaan kyllästyy jo tempauksiini.
Vaikka hän on sanonut ties miten monesti että rakastaa ja välittää minusta, kyseenalaistan sen varsinkin humalassa uudestaan ja uudestaan.. MIKSI?!
Miksi en vain voi yksinkertaisesti uskoa ja luottaa siihen että hän ihan oikeasti rakastaa?
Ollaanhan me asuttu yhdessä jo muutaman vuoden.
Mikä tässä minulle on niin vaikeaa?

Tänään töissä tajusin että minä itse teen elämästäni vaikean.
Kyseenalaista, analysoin, mietin, vatvon. Mikään noista ei auta, tekee vain olon epävarmaksi
ja sitten tulee niitä ihmeellisiä ajatuksia, kärpäsestä tulee härkänen ja sitte on taas kännin paikka.

Tajusin myös sen että mua vituttaa kun en saa tahtoani läpi, oletan että asiat tapahtuu ja menee siihen suuntaan
kuin olen miettinyt ja jos asiat eivät mene niin, ahdistun, vittuunnun, tulen vihaiseksi, epävarmaksi.
Haluan ilmeisesti hallita elämääni, jossa mikään ei itseasiassa ole koskaan mennyt putkeen..

Nyt kun se vihdoin alkaa mennä, pystyn vihdoinkin maksamaan velkani ja pikkuhiljaa jopa huolehtimaan itsestäni, romutan sitten itse kaiken.
Miksi en vain osaa olla onnellinen? Miksi en osaa nauttia siitä että mulla menisi kerrankin hyvin..???
Miksi aina pitää pelätä pahinta, lietsoa itsensä ihan ihmeelliseen mielentilaan ja sitten
taas on kännin paikka...

Olen ajatellut laittaa elämäni kokonaan remonttiin.
Suru ja ahdistus on vain tekosyitä mulle juoda, on aina ollu.
Mutta mistä suru tulee?
No sieltä lapsuudesta ja elämänvarrella tapahtuneista menetyksistä, mutta miksi niissä pitää rypeä 20 vuotta ja aina vaan uudelleen ja uudelleen ruoskia itseään tehdyistä virheistä?
Mitä se auttaa? Ei ainakaan minua ole tähän saakka auttanut, oikeastaan se vie aina huonompaan suuntaan.
No, olen ujo ja epävarma, pelkään epäonnistumisia ja sitä että mulle suututaan/mua haukutaan epäonnistumisen/unohduksen takia.
Olen yrittänyt painaa tätä lapsuuden mörköä unholaan ja osittain olen siinä jo onnistunutkin.
Olen käynyt juttelemassa ammattilaisen kanssa, nyt on ollut väli etten ole päässyt ja lupasin itse varata ajan.
Mietin koko ajan tarvitsenko hänen apuaan enää vai lopettaisinko vain käynnit siellä?
Joinakin päivinä tuntuu että ei tässä mittää ja toisinaan maailmani romahtaa ja vanhat pelot astuu piiloistaan.

Olen aikuinen. AIKUINEN!
Mun ei tarvi miettiä sitä mitä mun vanhemmat tai kukaan muu ajattelee musta.

Yksi asia on mitä toivon, se että avopuolisoni jaksaa rinnallani, tälläistä vaikeaa ämmää joka sekoilee sen takia ettei osaa päästää menneisyydestään irti. Se että sekopää ämmä rypee vieläkin lapsuuden ja nuoruuden, teinivuosien tuskassa, mitä tämän ikäisenä ei edes pitäisi muistaa.

Viina ei ole enää pakkomielle, olen ennenkin pärjännyt ilman ja päässyt eroon siitä suhteellisen hyvin...
ja nyt olen päättänyt että jos haluan pitää tämän nykyisen suhteeni elossa, minun on pakko lopettaa.
Humala lähinnä ahdistaa koskatiedän että tämä ei tule päätymään hyvin, siltikin on vain pakko juoda niin pitkään ettei puhe kulje ja ihminen on niin pellit kiinni kuin olla ja voi.

Haluan pelastaa tämän suhteeni, no, on avopuolisonikin hankala, mutta niin olen minäkin.
Molemmat ollaan äkkipikaisia ja itsepäisiä.
TÄytyy tunnustaa että vaikka joskus tuntuu että minua kohtaan on tehty vääryyttä, niin se vääryys on ollut se että toinen onkin pitänyt päänsä.
Entinen puolisoni ei niin tehnyt ja sain pitää ohjat käsissäni niinkuin halusin, siinä vaiheessa kun tuli riita huusin exän itkemään joskus kaksikin päivää putkeen.
Sanotaanko näin että mulla ei ole ollut helppo lapsuus ja avopuoliso on joskus sanonut mulle "aina sä ajattelet toisista vaan pelkkää pahaa, aina sä vihaat... "

Niin töissä tajusin että niin teenkin, pillahdin itkuun.
Miksi, ei mun tarvi enää olla vihainen, vihata kaikkea.. osaan hoitaa asiat muutenkin kuin sanomalla "tapa ittes...!"
Miksi mun pitäisi olla enää vihainen kenellekkään, paska lapsuuteni ei ole syy olla kenellekkään mulkku heti suoraan.

On mulla takana monta huonoa ihmissuhdetta, aina jotenkin valitsen väärin ja joudun väärään seuraan.
Nyt yritän olla valppaampi sen suhteen että valitsen ympärilleni "oikeanlaista" seuraa, eikä niitä ketkä vievät minua 6-0.

Olen ollut kiltti heittopussi joka on sitten itsekseen pihissyt kiukkuaan ja vihannut, mennyt keskustelupalstoille omalla nimekkään tai nimimerkillä haistattamaan kaikille vitut ja riitelemään. Nauttinut kylvämistään hedelmistä..
Toivonut että voisin tappaa ihmisiä katseella ja tehdä kunnon teloituksen.

Näistä ajatuksista alan pikkuhiljaa päästä irti, vihdoinkin.
On kokonaisvaltaisen muutoksen aika.
On aika alkaa ajattelemaan asioista eri tavalla.
EI
"vituiksi se kuitenkin menee"
"pessimisti ei pety"
"en uskalla rakastaa ja heittäytyä suhteeseen koska vituiksi se kuitenkin jossakin vaiheessa menee..."
jne..
Miksi en voisi elää hetkessä ja nauttia niistä?
Etukäteen ei kenenkään kannata pilata elämäänsä murehtimalla mitä EHKÄ käy joskus viiden vuoden päästä.
EI KANNATA!
Minä oon pilannut elämästäni 25 vuotta, törttöilemällä ja satuttamalla lähimmäisiäni epäilyksillä ja syyttelyllä, marttyyriksi heittäytymällä..

Mutta tämä suhde, haluan todellakin pelastaa tämän..
Ennen mulla oli varasuunnitelma kaikkeen, nyt sellaista ei ole (suhteen loppumiselle siis)
Aluksi tuntui turvattomalta, mutta siihen tottuu. Nyt se on vaan osa elämää, eletään nyt hyvässä suhteessa, siinä mistä monta vuotta haaveilin, sellaisen ihmisen kanssa ketä salaa rakastin monen monta vuotta, ennenkuin sain hänet omakseni.
Sydämmeeni ihan sattui, ihastuin, rakastuin, mutta en voinut tehdä mitään, koska hänen sydämmensä kuului toiselle.
Pettäminen ja toisen suhteen sekoittaminen ei kuulu mun luonteeseeni, ei nyt, ei silloin eikä tulevaisuudessakaan.

Kiltisti surin ja odotin, rakasti ja kaipasin... elin minäkin suhteessa, onnettomana.. viisi vuotta heitin elämästäni hukkaan ihmsien kanssa ketä en päivääkään rakastanut. Tajusin että hän oli vain pelkkä korvike, asia keneltä sai edes sen pienen läheisyyden rippeen mitä kaipasin.. Halauksen ja kainalon mihin käpertyä.
Silloin riitelin paljon... olin ihan hirviö ja kun tajusin että exäni oli vaan mulle väline saada läheisyyttä, siihen saakka kunnes saan sen ketä oikeasti rakastan, tunnen itseni ihan täydelliseksi hirviöksi.
Vihaan itseäni, ei kenellekkään saa tehdä noin.

Joskus pelkään että karmanlaki tulee ja kostaa mulle samalla tavalla, tekee saman jutun ku mitä minä tein exälle..
Niin ei ollut tarkoitus.. niin se asia vaan jotenki meni.. en olisi ikinä voinut itsekkään kuvitella että edes joutuisin sellaiseen tilanteeseen, minä. Aina niin kiltti tyttö, heittopussi joka ei osaa sanoa kenellekkään ei ja kärsii siitä...

Mitä enemmän tätä kirjoitan, sitä enemmän vihaan itseäni, mikä ihmisen on ajanut käyttätymään niinkuin minä olen tehnyt?
Kamalasti haluaisin hyvittää paskaa käyttäytymistäni avopuolisolleni, hyvä ruoka, leffa ja muut eivät tunnu mulle riittävältä, nyt on aika lunastaa lupauksensa, ruveta ajattelemaan järkevästi ja pitää sanansa.
Todellakin haluan että tämä suhde jatkuu.
Muuten avopuoliso on ollut tyytyväinen ja niin olen minäkin...
Välillä tuntuu että haluan aina vaan enemmän ja enemmän.. aina sitä mitä mulla ei oo..

Lapsena en todellakaan saanut kaikkea, paitsi helvetisti henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
En ollut riittäv'ä enkä hyvä mitenkään päin.

Tuntuu että nykyinen käytökseni on vain kimppu ristiriitaisuutta.
Mutta se ei kai ole väärin että aikuinen ihminen osaa asiallisesti ilmaista että töissä sattunut virhe ei ole minun aiheuttamani, vaikka uutena työntekijänä se mun niskaan meinataankin kaataa?
Ei ole kai väärin asiallisesti sanoa ei, silloin kun asia ei oikeasti minulle käy.
Minun ei kai tarvi miellyttää kettään niinkuin koiranpentu.
En minäkään ole rikki mennyt siitä jos mulle on sanottu "nyt ei käy". Miksi muut menisivät?
Tämän oppimiseen ei mennyt kuin 10 vuotta.

Nyt yritän viimeinkin saada ajatuksiani kokoon ja olla kuin tasapainoisen 25-vuotiaan aikuisen ihmisen kuuluukin.
Heitän kaikki teini ja lapsuusvuosien kokemani vääryydet romukoppaan, miksi niissä enää pitäisi kieriä?
Elämässä sattuu vastoinkäymisiä, paljon. NIistä voi kuitenkin selvitä, vaikka elämä olisi kuinka potkinut päähän, niin kyllä se jotakin hyvääkin tuo tullessaan.

Olen mokannut niin pahasti ja niin monta kertaa että on siunaus saada ihana ja se kauan rakastamani avopuoliso, ihania lemmikkeja ja mahdollisuud asua toisella puolella suomea, kaukana kaikesta vanhastaja yrittää olla pilaamatta tätäkin.

Olisikohan tässä riittävästi näin alkuun?

Vihatkaa minua ihan vapaasti, olen tehnyt äärimmäisen vittumaisesti ihmisille, kukaan ei vain ole tajunnut, enk'ä minäkään tätä ennen että kaikki johtuu vaan minun omasta pahoinvoinnistani.
Olen saanut siihen apua ja alan pikkuhilja päästä jaloilleni henkiselläkin puolella.
Alan voimaan paremmin.
Osaan olla edelleen naseva, osaan vittuilla ja heittää mustaa huumoria, mutta se kuuluu mun persoonaan... en kuitenkaan halua kenellekkään mitään pahaa, en halua riidellä enkä tapella.

Nyt pitää oppia suitsimaan äkkipikaista luonnetta, ajatella mitä sanoa eikä sanoa mitä ajatella..

Kuulostan varmaan ihan alkoholistilta joka taas kerran lupaa olla juomatta.

Töissä, teen yksin töitä, siellä on aikaa miettiä, mietin tänään paljon asioita- Pillahdin itkuun pari kertaa kun tajusin millainen olen muille ollut, voisinko oikeasti tämän jälkeen pystyä muuttumaan?
Ainakin iso halu on.

Vihaan itseäni tälläisenä, haluan muuttua, uskon siihen että ihminen voi muuttua kun hän tahtoo..
Kun ihminen itse tahtoo muuttua, haluaa muutosta oikeasti ja on valmis tekemään töitä, paljon töitä sen eteen.
Elämäni menee nyt täys remonttiin ja nyt alan etsimään tietoa siitä mistä olisi helpoin aloittaa.
Ainakin olen tunnistanut käytösmalleja itsestäni, myönnän ja vihaan niitä.
Siitä on ainakin hyvä lähteä.
Tiedän etten ole täydellinen, kaukana siitä, mutta ehkä minusta voisi tulla hyvä, parempi ihminen.
TÄydellisyyttä en edes halaja, haluan vain... etten pilaa suhdettani, ihmisen kuka rakastaa ja välitt'ää minua ei kuulu kärsiä sen takia etten oasa aina ajatella järkevästi.
Haluan olla hyvä ihminen, rakkaalleni ja kaikille muille.

Voisin jopa tehdä senkin että laitan kaikki ajatukseni paperille, paperit laatikkoon ja polttaa koko paskan.
Se olisi hyvä symboli sille että on aika päästää vanhoista jutuista eroon, lopullisesti.

Nyt on aika käydä keittämässä iltateetä ja istua hetkisen tv:n ääressä ennen nukkumaan menoa.
Huomenna on pitkä päivä töissä mietiskellä asioita ja kehittää itseään.
Töiden jälkeen on hyvä käydä koiran kanssa pitkällä lenkillä ja käydä salilla nollaamassa pään.
Loppuiltaa voisi viettää virkaten ja miettien miten voisin kehittää itseäni että minusta tulisi parempi ihminen.
Ehkäpä netistä löytyisi hyviä linkkejä ja vinkkejä.
Kirjastossa voisi käydä myös sivistämässä itseään.
Sain hankittua vuoden empimisen jälkeen kirjastokortin!

Jännittää ja innolla odotan mitä elämäni alkaa tuomaan tullessaan, nyt unohdetaan pahuus, pimeys, kurjuus..
Nyt alkaa uusi valoisampi elämä missä ei pelätä jatkuvasti pahinta.

Tämä on loppelämäni, ensimmäinen, parempi päivä.